Toivottavasti viikonloppuna olis yhtä aurinkoista.

T: Kaisa & Leevi

 On ne melkosia otuksia. Niin tämäkin pikkutirriäinen käveli omin jalon lääkäristä autolle. Niin ne ihmisetkin pistetään leikkauksen jälkeen liikkeelle, eläimen kuuluu lähteä heti liikkeelle. Siitä huolimatta Aituli oli eilen kyllä säälittävä näky, mutta kyllä se jo illalla häntää heilutti. Ihan sydäntä lämmitti kun se häntä heilui, se on universaalia kieltä. Se oli illalla melko levoton joten annoin vähän ruokaa ja särkylääkkeen, jotka se sitten oli myöhemmin oksentanut :(. Ehkä tuli annettua ruokaa liian aikaisin. Aidahan oli taas laihtunut ihan kuikaksi. Se paino vaan 7,3 kg, kun sen pitäs painaa ainakin 8 kg. Aina valeraskauden ja maidontulon jälkeen sillä tippu paino (on se hyvä että jollain tässä taloudessa imetys vie kiloja). Ehkä nyt sen paino on helpompi saada pysymään siellä 8 kg tienoilla.

Tötteröä sille ei voi päähän laittaa, sen tiesin jo ennen leikkausta. Olis pitäny siedättää se siihen ensin, mutta en paskavaippa vaihtorumbaltani ehtinyt sitä suorittaa. Ne yritti vastaanotolla sen laittaa enkä kerinny sanoa ennen ku tötterö oli jo päässä. Dille alko parkua ja meni heti vähän paniikkiin. Kuten sanottu sillä kestää tottua "erilaisiin tilanteisiin" vähän pidempään. Sitten ku tottuu niin sitten kaikki on ihan fine. Urpolle taas voi heittää tötterön kylmiltään päähän ja se ei ole moksiskaan. Täytyy tässäkin muistaa että se mikä toimii toisella ei toimi toisella. Aituli tarvii kaikkeen vähän enempi aikaa. Se ei meitä haittaa, pääasia on tuo heiluva häntä :). Puin sille Leevin bodyn päälle, toimii hyvin ja on parempi vaihtoehto kuin tötterö. (Leena: meillä body kokoa 84, laitoin päälle vatsapuoli ylöspäin eli koiran selälle, näin sain hännän nappien välistä kun jätin kolmesta napista keskimmäisen auki ja hännän siitä. Ei siis tarttenu askarrella. Ihan vinkiksi vaan jos et tiiä minkä kokoinen body olis hyvä.)

Aattelin pitää piskiä telakalla 2-3 viikkoa ja sittenkin aloittaa esim. agitreenit ilman rimoja. Tässä kohtaa ei kannata kiirehtiä, kyllä mää ehdin agikentille myöhemminkin. Aidan peruskunto pitää kuitenki palauttaa ennen minkään sortin agitreenejä. Sillä on kuitenkin vatsalihaksia myöden kaikki leikattu, vähän niin kuin meikäläiselläkin sektion myötä. Itestä tietää että pikkuhiljaa pitää edetä. Ehkä me ei vielä huhtikuun lopun kisoihin siis vielä mennäkään.

Nyt on aika ottaa vähän vierihoitoa ja mennä lulluttelemaan potilasta, koska se on niiiin kauheasti sen tarpeessa ;)

-Kaisa

ps. kiitos kannustavista kommenteista ja Tiina kiitos vinkistä että "asu tekee potilaan" koitetaan pitää mielessä ettei mee ihan 6-0 ;). Yritän laitella Aitulin tervehtymisestä jotain juttua myöhemmin.

 .... aivan kamalaa tää koirien vapaaehtoinen leikkely. Jos tähän ei olisi useampaa perusteltua syytä niin en tähän kyllä ensimmäisenä olisi lähdössä.

Tero lähti viemään Aidaa klinikalle, hiertää että en itse pysty viemään sitä. Mun kuuluisi olla paikalla kun se nukahtaa, mutta en kertakaikkisesti selviä siitä ilman hermoromahdusta. Marraskuussa kun Upi kastroitiin sain rauhotusvaiheessa niin hirveän itkukohtauksen että lekurin henkilökunta hermostui tilanteesta. Olin tietty 8 kk raskaana joten ketä tahansa hermostuttaisi hermoromahduksen partaalla oleva nainen joka on viimisillään. Laitoin sen silloin hormoonien piikkiin vaikka tiiän että sama tilanne olis ollu ilman raskauttakin. Upi kun lakkasi heiluttamasta häntää ja alkoi hidastua en vaan pystynyt käsittelemään sitä. Edelleen vainoaa muisto Pyryn (perheen entinen koira) lopetuksesta. 

Kun eläinlääkäri haki Upin toimenpiteeseen, mun piti rauhottua parkkipaikalla puolituntia ennen kuin pystyin menemään rattiin. Lisäksi kun pääsin kotiin itkin vielä puolentunnin verran kunnes nukahdin. Sitten ne soittikin jo ja ilmoitti että koiran voi tulla hakemaan. Ja niin se Urpo sieltä nousi jaloilleen ja käveli itse autolle. Se on kyllä sen luokan sissi että pikku operaatiot ei paljoa hidasta.

Aida on vielä hankalampi tilanne mulle koska Aida on se herkempi luttana. Urpo on voimakas ja selviää mistä tahansa, se on mun luottopakki joka todennäkösesti lähtee tästä maailmasta saappaat jalassa. Aidan nukutus olis mulle aivan mahdotonta. Kyllä on taas hölmöjen hommaa. Miten sitä on näin heikko?

Nyt sitten stressaan täällä niin kauan kunnes tulee puhelu että kaikki kunnossa tulkaa hakeen koira pois. 

Nää tilanteet väistämättä saa miettimään sitä hetkeä kun rakkaista on luovuttava. Asia jonka itse oon ainakin ymmärtänyt koiraa ottaessa. Jotenki vaan se unohtuu tässä vuosien varrella ja kaiken mekastuksen keskellä. Eikä sitä pidäkään ajatella vaan nauttia siitä mitä on.

Eilen vielä manasin Aidan alinpaan helvettiin kun se oikein näytti remmirähjäystaitonsa... illalla se kuitenkin käpertyi mun kainaloon sohvalla. Se laittoi päänsä mun rinnalle ja huokas syvään "oli aikakin että sait sen tenavan nukkumaan, nyt on meidän hetki" ja sen jälkeen huoneen täytti sellainen uni-tuoksu jota vain Aida saa aikaan.

Että tällainen itkupillivuodatus tällä kertaa.

- Säälittävä parkuja

Miten minnuu sitten jaksaa jurppia eräät paikalliset koiran ulkoiluttajat, vai pitäskö sanoa että koiran jatkeena kulkevat törmäysnuket. Yrittäisivät edes. Vai eiköne edes ymmärrä että niiden koira "tekee jotain väärin"? Luuleeko ne että se on ihan normaalia että se piski valmistautuu 100 metriä ennen hyökkäämään kohdalla kauheella raivolla?

Tän yhden tapauksen on kyllä pakko luulla että se on normaalia, tänäänkin hän niin maireasti vaan hymyili kun minä revein kahta parsonia ohitte. Vaunut ja kaksi koiraa sotajalalla on ihan mielenkiintoista. Herra ei tehnyt elettäkään koiransa hallitsemiseksi... no tietty olihan se fleksin stop-nappula sentään pohjassa kun se koiran irvikuva roikkui valjaita vasten ja rähjäsi. Mulla uhkaa vaunut kaatua ja joudun "potkimaan" koiria ettei ne vedä mua nurin. Ihan oikeesti siellä vaunuissakin on ihan oikea elävä puolustuskyvytön ihminen, jota saattaa sattua hyvinkin paljon jos se vaunu kaatuu. Se mies ei tiedä kuinka onnekas se on että ne vaunut ei kaatunu. 

Ja joo ei ole munkaan rakit hallinnassa, mutta perkele että mää sentään tiedän sen ja yritän tehdä asialle jotain. Mun rakit on toisinaan hallinnassa mutta ei ne sitä kestä että joku pysähtyy odottamaan ja hyökkää kohdalla. Minä olen se joka seisoo lumihangessa penkan puolella koska TIEDÄN että omat piskit on toisinaan aivan ääliöitä johtuen omasta osaamattomuudestani. Tän kyseisen hiihtäjän pitäs seistä siellä penkassa ihan samalla mitalla. Oikeestaan tän tapauksen kuuluis olla polviaan myöden ojassa ja hävetä!

Ei se sitä tarkoita jos koira on pieni ja ruma että sen voi jättää kouluttamatta. Sitä suuremmalla syyllä tarttis varmaan jotain tehdä. 

Tämä pari valjakko jaksaa olla vaan sellainen kestoinhokki. Voiku niihin ei tarttis ikinä enää törmätä. Seuraavan kerran kun uhkaa tulla head on collition niin käännyn kylmästi toiseen suuntaan vaikka se vaatisi mitä temppuilua. 

-Kaisa

Ps. Piti rauhoittua useampi tunti ennen kuin tämän kirjoitin..... ehkä se raivostuttaa siksi että joka kerta käy samalla tavalla. Yrittäs edes!

.... Leevi Artturi Laitinen.

-Kaisa

Urpo ei aina anna tilaa Aidalle ihan siinä määrin kuin luulis. Aituli on vielä niin lössykkä että se alistuu kohtaloonsa ja yrittää ottaa kaiken irti siitä tilasta joka annetaan. 

Aitulilla jyllää melkoinen valeraskaus. Kun tämä veikkauskeikkaus on ohi, varaan ajan lekurille ja Aidan elämään saadaan helpotusta. Ihmettelin yksi ilta kun mentiin nukkumaan että mitä se koira oikein tekee pedissään. Se nukkui kuono takajalkojen välissä ja kun menin kurkkaamaan että mitä se tekee, niin siellä se herutti itseään ja nisistä valui maitoa jota hän sitten itse hitaasti lurputti. *huokaus Ihanku tässä osoitteessa ei nyt tarpeeksi maidon kanssa jo läträttäisi.

Harmittaa vaan kun agilityn pariin palaaminen hidastuu jälleen tulevan leikkauksen vuoksi. Itse voisin ehkä alkaa jo kentällä säheltää, vaikka rapakunnossa olenkin. Sinäänsä tässä ei ole mikään kiire mihinkään, mutta omalle mielenterveydelle tekis hyvää käydä kerran viikossa treeneissä. Agility on siitä ihanaa että siinä ei todellakaan EHDI ajatella mitään muita taikka murheita, vain seuraavia esteitä.

Tarkoitus olis viimeistään huhtikuussa päästä takas kentille.

- Kaisa

Arki on lähtenyt niin sanotusti käyntiin tai no miten sen nyt tahtoo mieltää. Arki siis tarkoittaa sitä että päivästä selvitään ilman paniikkia ja itkukohtauksia... siis minulla ;). Vaipanvaihto alkaa olla itsestään selvää ja syöminen sujuu. Minähän en ollut tätä ennen koskaan elämässäni vaihtanut ainuttakaan vaippaa... Yö-unet on luksus josta saamme nauttia vaihtelevalla menestyksellä... toisinaan jopa 3 tai 4 h jaksoissa.

Äijä kasvaa melkosta vauhtia, ainakin "the baby whisperer" eli neuvola-tätin mukaan. On se hyvä että tämä tunnin välein ruokkiminen tuottaa tulosta, sillä jos se ei sitä tekisi, hyppäisin ikkunasta... vitsi vitsi.

Järkyttävää oppia taas lisää elämän realiteetteja: tiesittekö että haikara ei todellakaan tuonut mitään kapaloitua palleroa ovelle, sen maailmaan saapumiseen ei liittynyt millään lailla siipikarjaan.... imettäminen ei tapahdukaan niin kuin tv:ssä ja niissä neitseellisissa kuvissa jossa äiti hymyillen imettää lastaan... myth busted. Niin ja se aah niin ihana vauvan tuoksu mistä kaikki jokeltaa.... on oikeasti maito-spuglun ja -paskan sekoitusta...  että taas on meitsyä huijattu. Mää ihan aattelin että haikara lennättää meille pienen pojan jota mää sitten täällä hehkeänä ja hymyillen imettelen ja nuuhkin ihanalta tuoksuvaa rakkauden hedelmää...

Sillä uhalla että tätä lukee joku joka ei tunne minua tai mun kirjoittelutapaa, niin tämä on sitten kaikki SARKASMIA JA VITSIÄ. Mää kun luulin että koiranmaailmassa ollaan kärkkäitä toisten tavoista kouluttaa, ruokkia ja harrastaa... tää vauva-touhuu tuntuu vielä astetta kiihkeämmältä. En siis ota kantaa mihinkään, kunhan heitän huulta, älkää alkako jeesustella taikka muutakaan. Eikä tarvitse pelätä, kyllä täällä iloitaan pienistä hymyistä, röyhyistä ja niistä 3 h yöunista sekä ihmetellään meidän ihmeellistä aikaansaannosta.

Aituli ottaa jo ihanan lungisti nää hommat. Oikeastaan nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen. Aida on kuin viilipytty ja Urpo tahtoo actionia. Aituli tunkee pienen miehen lähelle ja haluaa osansa lämpöpatterista. Se ei ole moksiskaan jos pieni jalka nakkaa epähuomiossa turpaan tai desibelitaso nousee korvan vieressä. Urpo taasen haluaisi, tavalleen uskollisena, kovasti tunkea kielensä Patruunan sieraimeen ja sitä täällä yritämme kaikin keinoin estellä. Kun ipana pitää meteliä tai kitisee, niin Upista näkee että sillä välillä syttyy pieni "saalismoodi". Muutamana kertana se on seurannut vähän turhan hanakasti huutavan lapsen hyssyttelyä, jopa yrittänyt hyppiä sylitasolle, joka minua henkilökohtaisesti pelottaa aika paljon. Mun tai Teron sylin tasolle se ei yritä hyppiä tai tavoitella poikaa mitenkään sillä se tietää että kohta "sattuu Urpoa leukaan", mutta sitten kun vieraat pitävät sylissä pitää olla erittäin tarkkana. Urpo on kuitenkin vain innokkaan kiinnostunut eli mistään vakavasta ei ole kyse.

Lisäksi Upi on sitä mieltä että se on ihan ok hypätä rattaisiin :). Kaksi kertaa olen sen rattaista yllättänyt. Onneksi kummallakaan kerralla siellä ei ollut muita. Ekalla kerralla olin niin tyrmistynyt että vain nauroin. Siellä se tönötti kuomun alla kuin se olisi itsestään selvää että Pernon Kuningashan sinne rattaisiin kuuluu.... tokalla kerralla tajusin asian vakavuuden ja urpo läks niska-perse-otteella rattaista. Voin taata että jos kolmannen kerran yrittää niin sitten teen sen niin selväksi että neljättä ei tule, ikinä. Upi aloitti tämän harrastuksen aikoinaan Aadan kanssa, se hyppäs rattaisiin antamaan Aadalle suukon... oishan sen jo silloin tietty voinu kitkeä pois...

Vaunulenkillä ollaan pari kertaa käyty. Hyökkäysvaunua pystyy hienosti hyödyntämään ohituksissa. Urpo on ilmiömäinen lenkeillä ja kulkee vaunun vierellä niin kuin se olisi sitä aina tehnyt. Aida moheltaa, mutta onneksi ottaa opikseen nopeeta että vaunun alle ei kannata itseään tunkea.

Kuvia olis koirista ja kersasta vaikka ja kuinka, mutta en jaksa siirtää niitä koneelle, saatika käsitellä  kuten yllä olevasta tummasta kuvasta voi päätellä. Blogin päivittäminen on arjenluksusta, omaa aikaa, vailla minkään sortin patruunaa telakoituna ruokarauhasiin. Tänään yritän hemmotella itseäni menemällä yksin koirien kanssa lenkille... aiemmin siis velvollisuus, nykyisin etuoikeus ;).

Näihin tunnelmiin.

-Kaisa

Erittäin hyvää uutta vuotta kaikille, sikäli mikäli kukaan tänne enää eksyilee ;).

Älkää huoliko koirat voi oikein hyvin. Aidakin on edelleen hengissä, heh. Puolen vuoden päivitystaukoon mahtuu monenlaista. Kaikkea en jaksa kirjoitella eikä ole tarviskaan.

Marraskuun alussa Urpo siirtyi neppari-palli jengiin. Tilattiin Upille hammaskivenpoisto ja siitä se ajatus sitten lähti. Päätettiin ottaa sellainen kokonaisvaltainen kivien poisto-operaatio. Sinäänsä Urpon kohdalla on aivan sama onko sillä pallit vai ei. Se ei ole juurikaan muuttunut. Tyttöjen perään haikailu vähentynyt ja Aidan juoksut se kesti kuin mies astumatta kertaakaan. Kyllä oli helppoa.

Aidahan on se joka eniten hyötyisi leikkauksesta ja näin tullaan kyllä tekemään. Sillä loppui juoksut jouluna ja nyt odotellaan se valeraskaus vielä ja sitten Aidakin saa helpotusta elämäänsä. Joka juoksu pahentaa "oireita" ja totta puhuen minä en kestä niitä sen enempää kuin koira itsekään.

Joulusta puheenollen toivottavasti kaikki oli kilttejä ja sai paljon lahjoja. Me oltiin Teron kanssa erityisen kilttejä viime vuonna sillä....

... meille syntyi poika 24.12.2011. Pernon Patruuna a.k.a. "Jesus" Laitinen painoi syntyessään 3650 g, ja oli pitkän huiskea 54 cm.

Ei me siis täällä olla vain laiskoteltu ;).

Joulu siis meni näissä tunnelmissa ja synnytys suoritettiin pitkän kaavan mukaan. Jos joku ei saanut meiltä tekstiviestiä niin voi syyttää Tapani-myrskyä. Nimittäin osa viesteistä ei mennyt koskaan perille. Osalle unohdin laittaa ja osan heittelin ihan mihin numeroon sattuu, se menee väsymyksen ja kipulääkkeiden piikkiin.

Joku pyysi joskus nähdä mahakuvia, joten tässä vielä yksi sellainen: suojatkaa silmänne raskauden hehkulta ;)

Koirat ovat vastaanottaneet "Patruunan" kohtuu hyvin. Urpo innokkaasti ja Aida stressaten. Upi rauhottui heti ja eikä ollut moksiskaan. Se on kyllä mahtava elukka. Aidalla tällaiset asiat ottavat oman aikansa, mutta sekin on jo alkanut ottaa rennommin. Kovin ovat kiinnostuneita, Urpo jopa loikkasi rattaisiin tutkimusmatkalle kun silmä vältti. Onneksi rattaissa ei ollut ketään. Jonkin verran Urpossa on huomattavissa vahti-viettisyyttä pientä miestä kohtaan. Pitänee kitkeä se pois alkuunsa.

Urpo yrittää säädellä Aidaa ja ekana päivänä tulikin tappelu ja piskit piti erotella. Ei mikään iso juttu. Aida vähän mohelsi liikaa ja Urpo anto sille turpaan. Sen jälkeen kaikki oli taas ennallaan. Ymmärrettäväähän tuo, aikamoinen muutos. Siis meille kaikille.

- Pernon MILF

Ei saatana, ei tästä mitään tule.... On se ihme jos Aida näkee 4 vuotissyntymäpäiväänsä tällä menolla.

Oltiin perjantaina menossa viettämään juhannusta mökille. Kaikki kamat oli jo paatissa ja mulla sekä koirilla pelastusliivit päällä kun sain ajatuksen että "pissatampa ne vielä tuossa penkalla".... näin että maassa oli jotain ja Aitulihan mennä mohelsi haistamaan ja tökkäsi kuononsa alas... sitten kuului kiljahdus ja katsoin Aidan kuonon mukana nuosee kyy...

Ensimmäinen reaktio oli kirota kuin pahamaineinen rekkamies. Tero yritti löytää vielä kyyn että se olis puoshaalla opettanu sille tapoja, mutta se pääsi karkuun.

Ei muuta kuin piski autoon ja kaasupohjaan. Täyttä varmuutta ei ollut että oliko kyseessä kyy vai rantakäärme, mutta lähettiin silti ja vauhdilla. Soitin matkalta ja selvittelin kuka ja missä sillä alueella päivystää, sitten piti ottaa puhelinnumeroja ylös ja ajaa samalla pientä mökkitietä kohti sivilisaatiota. Sain kiinni lähimmän päivystävän elukkalääkärin ja näpyttelin navigaattoriin Mynämäen osoitteen.

Matkalla jouduin pysähtymään katsomaan miltä koira näyttää kun lääkäri tiedusteli. Naama lähti turpoomaan perinteisesti kyyn pureman jäljiltä, koiran naama alko turvota muodottamaksi. Kuono, posket ja kaula. Aida muistutti pitpullia ja myöhemmin kun heltta ilmestyi niin myös aavistuksen lehmää...

Piski nesteytykseen ja kipulääkkeet kehiin. Sitten takaisin Turkuun hakemaan reseptilääkkeet ja takaisin mökkirantaan. Siinähän sitä kelpasi vietellä 30-vuotissyntymäpäiväänsä. Suurin lahja luonnollisesti oli se että Aida saatiin kuntoon. Kipeä se on vieläkin koska se yritti purra Teroa eilen illalla.... mikä on hyvin hyvin epätyypillistä käytöstä. Täytyy varata aika Vettorista jotta voidaan tehä jälkitutkimukset.

Olkaapa ihmiset varovaisia, kyyt ovat liikkeellä. Ja koira kiireen vilkkaa nesteytykseen, sitä kyytablettia ei kuulu antaa jos ei allerginen oire sitä vaadi. Nesteytys on kaiken a ja o, ja sitten kipulääkkeet. Piskin vatsa voi myös mennä sekaisin sillä kyyn myrkky vaikuttaa vatsan limakalvoihin asti.

Lupaan ja vannon että seuraava blogikirjoitus on jotain iloista ja ihanaa ;). Ja Heljälle terveisiä, mää en näille luonnonotuksille voi mitään, mutta parhaani teen että Aida säilyy keskuudessamme. Ehkä tässä nyt olisi sitten meidän perheen läheltä piti -tilanteet tältä vuodelta. Eiks joo.

-Kaisa

Niin... mistä sitä aloittaisi...

Oltiin mökillä viikonloppuna. Sunnuntai päivällä päästettiin Aida juoksentelemaan vapaana meidän kanssa pihaan, niin kuin aina kun ollaan pihalla. Lähettiin rantsua kohti ja kerittiin olemaan siellä noin minuutti kun Aida huomasi kaukana ulapalla lipuvan joutsenen.... arvaatteko mikä pelastusoperaatio tästä seurasi?

Sinne lähti Aituli. Tero säntäs perään ja kaatui rantakalliolle loukaten jalkansa, Aituli kääntyi aavistuksen ja Tero yritti vettä roiskimalla kiinnittää sen huomion ja saada sen takas rantaan, mutta ei, natiainen oli lukinnut sen joutsenen tähtäimeensä. Sinne lähti, ulapalle. En ehtiny ku kerran rääkäistä surullisesti "Tero" ja jumankauta Laitinen lähti ku hauki rannasta. Weissmuller eat your heart out. Tosin kovasta yrityksestä huolimatta, ei saanut LochNessietä kiinni. Tero jaksoi yllättävän pitkään rykiä sen perässä ja rannasta katsottuna näytti että se saa sen kiinni, mutta voimathan siinä ehtyi...

Ite jäin rannalle ruikuttamaan että pitääkö mun todella katsella kun jompikumpi hukkuu. Onneks Heebo herätti mut syöksyessään veteen huutamalla "ota vene". En edes muista miten pääsin laiturille, koska vanha laituri oli jo osittain purettu. Perä- ja keulaköydet auki. Paniikissa en millään saanut airojen rautatappia kannakkeeseen. Piti ottaa itseä niskasta kiinni että kukaan ei pelastu jos en rauhotu. Sain airot paikalleen mutta en päässyt laiturista irti... onneksi veneessä oli kunnon puoshaka jolla työnsin veneen vapaaksi laiturista. Tajusin siinä tiimellyksessä ottaa pelastusrenkaankin irti valmiiksi, melkein 30 vuotta olen paateissa pyörinyt ja kertaakaan sitä ei ole oikeasti tarvittu. Sitä pystyy näköjään yllättävän loogisesti toimimaan hätätilanteessa, vaikka tekisi vaan mieli käpertyä palloksi ja alkaa itkeä.

Soudin todennäköisesti saariston ennätysajan, muistan vain kuinka kurkkuun sattui kun huohotin mutta rykäsyin vedin paattia eteenpäin kokoajan pälyillen kauemmaksi uivaa koiraa ja sitä että milloin se menee pinnan alle. Ohitin Teron joka oli voimat loppuneen jäänyt harjoittelemaan kuviokelluntaa. Näin että Tero selviää kyllä joten en vielä heittänyt pelastusrengasta vaan säästin sitä itelleni sillä uhalla että jos koiran pää painuu pinnan alle heitän renkaan veteen ja hyppään koiran perään. Ehdin jo miettiä soutumatkalla että saako koiran noukittua puoshaalla ylös, kertasin mielessäni myös miten koiralle annetaan tekohengitystä... ja sitten ehdin jo miettiä että kelluuko kuollut koira....aivan kamalia ajatuksia.

Näin kuinka Aidan uintivauhti hidastui kun pääsin lähemmäksi. Helvetti että pelotti ettei se jaksa. Kutsua lirkuttelin sitä ja Aida kääntyi. Luojan kiitos se ei pelännyt venettä vaan lähti tulemaan kohti. Päätiin että vedän sen mistä tahansa raajasta veneeseen, aivan sama kunhan saan koirasta otteen. Joku ihme vaisto kertoi toimia oikein ja tiesin että niin kiikkerässä paatissa ei voi molempia käsiä laittaa reunan yli... joten kyyristyin saadakseni painopisteen alas ja toisella kädellä koukkasin laidan yli. Sain otteen koiran niskasta ja sillä hetkellä Aida heitti veltoksi. 8 kiloa märkää ja velttona roikkuvaa koiraa ei noussutkaan paattiin ekalla yrityksellä vaan mun piti hetki sitä heijata että sain paremman otteen. Sitten vaan jollain ihmeen voimalla nostin sen koiran yhdellä kädellä veneeseen... Sen jälkeen Tero huuteli jotain, en muista mitä. Siitä tajusin että sille pitää heittää pelastusrengas. Tero ei lähtenytkään uimaan takaisin rantaan vaan oli jäänyt vähän matkan päähän siltä varalta jos paatti kaatuu kun yritän nostaa koiran veneeseen.

Aida yritti Teron luo veneestä joten tein keulaköydestä silmukan jolla hirtin piskin paattiin kiinni. Tero lipui hiljaa rantaan pelastusrenkaan kannattelemana, sen oli pakko loukaantuneella kintullansa tulla ottamaan meidän vastaan laituriin koska mun jalat ja kädet oli niin hapoilla ja tärisi adrenaliinista että en pystynyt seisomaan.

Kun Aida saatiin mökkiin sisälle, päästin järkyttävän lällän ja istuin rappusille.... aivan hirveetä pelätä noin paljon.

Putsattiin Teron jalka, johon tuli ihan näppärän kokoinen palkeenkieli, lääkäriin se menee tänään varmuuden vuoksi. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Sitä ajattelee hellejakson aikana että koiraa on kiva uittaa kun se jäähdyttää, tosiasiassa uiminen on piskille aika rankkaa. Puolen tunnin uinti vastaa 1,5 h juoksulenkkiä. Aidalla on hyvä kunto, siksi se jaksaa uida noin pitkään ja noin nopeasti. Mutta sen ilmeestä näki kun se lähti tulemaan kohti venettä että rantaan asti ei olisi enää jaksanut. Luojan kiitos me tajuttiin heti toimia.

Olkaapa ihmiset varovaisia vesillä.